Siirry pääsisältöön

Pieniä sanoja tarinavyöryn alta

Tarinoitakin voi olla liikaa. Tai tarkalleen ottaen kertomuksia. Joku tunnettu kirjallisuusteoreetikko, en muista kuka (ehkä hän ei sittenkään ollut niin tunnettu), sanoi, taikka kirjoitti, että maailmassa on vain seitsemän tarinaa, joiden variaatioita kaikki kertomukset ovat. Yksi tarinoista on Romeo ja Julia, muita en muista.

Kuulun ihmisiin, joilla on vilkas mielikuvitus. Koko ajan pyörii joku filmi, olinpa sitten unessa tai hereillä. Kun tähän ajatusten pyörteeseen ja itse keksimiini iltasatuihin lisätään muiden kertomia tarinoita - tai kertomuksia - niiden paino alkaa tuntua liian raskaalta. Lopulta mieltä ympäröivä savikerros pettää, ja kertomukset saavat aikaan maanvyöryn. Sinne alle hukkuvat talot ja tuvat, laiturit, järvet.

Informaatiotulvasta on kirjoitettu viime aikoina paljon. Minulle riittää, kun katson uutiset kerran viikossa ja tilaan sanomalehteä vain viikonloppuisin. Aamuisin en enää kytke radiota päälle. Kuulemansa uutiset ynnä muut tiedot, eli informaatio, pitää ehtiä käsitellä omassa pääkopassa. Jungin teorian mukaan mieli on kuin talo, jonka kellarista voi löytyä luurankoja. Arkeologisten kaivausten harjoittaminen varmastikin auttaa ihmistä ymmärtämään paremmin itseään, tunnistamaan omat tarpeensa ja hyväksymään itsensä. Luultavasti jokaisella on joku trauma selvitettävänä. Mutta mitä jos tarinoita - uutisia tai keksittyjä kertomuksia - on maanvyörymän seurauksena kasaantunut alakertaan sellainen määrä, ettei kellarin luukkua saa enää auki?

Ihminen (lukija, kokija, kuluttaja ym.) on joutunut tarinavyöryn alle. Mereen huuhtoutuvat pakolaiset, uhkaava ympäristökatastrofi tai prinssin hääkuvat täyttävät talon pohjakerroksesta vintille asti. Kun sisään yritetään vielä tunkea romaani, se ei kerta kaikkiaan mahdu. Ovi kiilautuu auki, ja romaanin takapuoli pullottaa oven karmeista pihan puolelle. Postiljooni, joka lakon jäljiltä saa kantaa enemmän postia kuin joulupukki paketteja, katsoo hämmentyneenä. Tuohonko taloon pitäisi vielä toimittaa naistenlehti ja kirjatilaus? Taitaa olla hullu tuon talon asukas.

Olen syksystä asti yrittänyt lukea romaaneja. Paria poikkeusta lukuunottamatta kaikki ovat jääneet kesken. Ruotsalainen dekkaristi, tai hänen kääntäjänsä, kirjoittaa liian huonoa kieltä. Sofi Oksanen aloittaa sotakuvauksella, enkä halua lukea sodasta. Isoisäni soti Venäjää vastaan ja sai pommin sirun sydämeensä. Se riittää. Luettuani pari arviota Ali Shawn tytöstä, jonka jalat muuttuivat lasiksi, lainasin romaanin kirjastosta. Tuossa se on lehtikorissa. Saan luettua pari kolme sivua kerrallaan, sitten nukahdan.

Tarinoita on yksinkertaisesti liikaa. Niitä on liikaa minun kirjahyllyissäni, kirjastossa ja kavereilta lainaamissani kirjoissa. Niitä on liikaa minun päässäni. Saattaa olla, että palautan lainaamani kirjat lukematta. Saattaa olla, että myyn käytettyjen kirjojen facebook-ryhmässä käyttämättömiä kirjoja. Lukemattomia. Pitäisikö minun kiinnostua ihan kaikesta vain siksi, että olen kiinnostunut kirjallisuudesta? Pitäisikö lukea kaikki Finlandia-palkinnon tai Pulitzerin voittaneet teokset?

Ei pitäisi. Minun päähäni mahtuu tällä hetkellä lähinnä kahdenlaisia asioita. Ensinnäkin globaaleista ongelmista: koska niiden aiheuttama maanvyöry on samaa kokoa niistä kirjoitettujen tekstien määrän kanssa, pyrin rajoittamaan niiden pääsyä talooni. Postiluukussani on tällä hetkellä suodatin, joka päästää läpi vain vaateteollisuuden ekologiset ja eettiset ongelmat sekä mainontaan ja liiallisen tavaran hankkimisvimmaan liittyvät kysymykset ja vastausehdotukset, joiden avulla pyrin kaivamaan taloni perustuksia esiin savikerroksen alta (aiheesta tarkemmin Täti Vihreän blogissa). Erillisestä kissanluukusta pääsevät sisään muutamat runot, esseet ja novellit. Kaksi romaaniakin on onnistunut luikahtamaan sisään. Nämä pehmeäanturaiset, teräväkyntiset huomion naukujat ovat tekstejä, joissa zoomataan ihmisyyteen, sisälle, pienuuteen, herkkyyteen, rakkauteen ja kipuun. Vailla suurta ideologiaa, vailla sensaatiota. Siihen, mikä tai mitä on. Se riittää minulle, tällä hetkellä.

Saattaa hyvin olla, että minua vielä joskus kiinnostaa tietää, saako Kay Scarpetta seuraavan sarjamurhaajan kiinni, mitä lestadiolaisnainen ajattelee äitiydestä tai murtuvatko lasijalat. Mutta nyt ikkunallani pyrkivät valoon kanelibasilikan ja juurtumista odottelevien viherkasvien lisäksi muutamat lauseet. Ajattelin kertoa ne teille. Ehkä te olettekin jo siivonneet talonne, ehkä lattia tuoksuu mäntysuovalta eikä seinillä ole edes hyllyjä. Siltä varalta.

Tuoli on kuin musta kissa. 
- -
Tuoli on tyhjä, 
se on se tuoli, jossa sinä et enää istu, 
sinun poissaolosi on niin painava, asiat 
ovat entistä vähemmän asioita, esineet esineitä. 
Tuoli venyttelee raajojaan 
kuin kylläinen kissa ja kehrää. 

          - Tomi Kontio, kokoelmasta Taivaan latvassa -

Ihmisen mieli on sekin tyhjä tila. Täyttäminen alkaa jo syntymästä ja usein mieli tungetaan piripintaan, kaikella turhanpäiväisellä. Mutta aika ajoin, silloin tällöin, metsäaukealle, mättäiden ja rikkaruohon sekaan puhkeaa tulppaani. 

          - Joel Haahtela, pienoisromaanista Traumbach -



There are times, 
when silence 
is a poem.

          - poiminta pinterestistä,
            kirjoittajaa ei mainita


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ekaa kertaa lukemassa

Eilen olin ensimmäistä kertaa lukemassa ääneen oman kirjani runoja. Jännäähän se oli. Kourallinen runonystäviä kokoontui Berliinin Suomikeskukselle kuuntelemaan runoja ja musiikkia sekä kahvittelemaan ja laulamaan yhdessä. Seuraavassa pieni kuvakimara tilaisuudesta.



Kiitokset yhteistyöstä, Berliinin Suomi Keskus, kiitokset Satu ja Anni, kotiväki sekä kaikki innokkaat kuulijat!

Joutsenlaulua

Osaan harvoja runoja ulkoa, mutta jos jokin runo on minulle erityisen tärkeä, se alkaa useiden lukukertojen tuloksena soida päässä. Yksi sellainen on Otto Mannisen Joutsenlaulua, kokoelmasta Säkeitä I vuodelta 1905.

Ui merta ne unten päin utuista rantaa. Niit' aallot ne kantaa kuin kuultoa lunten.
Pois, pois yli aavain on polttava kaipuu. Mut vain se, ken vaipuu, se sävelet saa vain.
Mi helinä ikään yl' ulapan hiipi? - Vain uupunut siipi, vain mennyt ei mikään. 
Otto Manninen 1905


Mannisen kieli on kaunista, soinnikasta: hän hallitsee niin alku- kuin loppusoinnunkin. Runo toistaa - hyvin kauniilla tavalla - vanhan uskomuksen, jonka mukaan joutsen laulaa vain tehdessään kuolemaa. Sitten kun minun on aika lähteä tästä elämästä, toivoisin lähteväni joutsenen lailla, pehmeästi, laulaen, vedessä kelluen.

Mietin ja katselen Berliiniin talvehtimaan jääneitä joutsenia. Kuinka ne pärjäävät, jos joki jäätyy umpeen? Kaipaavatko ne jonnekin, ja jos niin minne? Sitäkin mietin, että minne mi…

Miten opiskella ruotsia opiskelematta ruotsia

Kuulutko sinäkin niihin, joille koulun ruotsin tuntien muisteleminen aiheuttaa ahdistusta? Minä saan näppylöitä prepositioista, enkä meinaa millään muistaa, ovatko sanat en vai ett. Kaiken lisäksi olen nähnyt painajaisia ruotsinopettajastani - vaikka minulla oli ruotsista kymppi.

Innostuin pari vuotta sitten pohjoismaisesta elokuvasta, luultavasti ja ihan rehellisesti siksi, että Ruotsissa ja Tanskassa on niin söpöjä näyttelijöitä. Mutta kun saksalaiset dubbaavat kaiken filmimateriaalin jonka saavat käsiinsä, niin en päässyt lainkaan kuulemaan, millaisilla äänillä puhuvat esimerkiksi Mikael Persbrandt, Ulrich Thomsen tai Iben Hjeile. Joo, Persbrandt puhuu Philip Moogin äänellä, ja täytyy myöntää, että hyvinhän Moog dubbaa. Mutta kun minä tahdon kuulla ehtaa aitoa skandinaavia. Niin oli pakko ruveta kertaamaan ruotsia. Hävettää myöntää, että vaikka minulla on papereissa virkamiesruotsin tutkinto, jouduin aloittamaan olla-verbin taivutuksesta.

Ilmoittauduin viime keväänä Neuköllnin kansa…