Viikon mietelause

"Ihmiset pitävät sinua hulluna, jos puhut jostain, mitä he eivät ymmärrä." - Elvis Presley -

maanantai 29. kesäkuuta 2015

Pieniä sanoja tarinavyöryn alta

Tarinoitakin voi olla liikaa. Tai tarkalleen ottaen kertomuksia. Joku tunnettu kirjallisuusteoreetikko, en muista kuka (ehkä hän ei sittenkään ollut niin tunnettu), sanoi, taikka kirjoitti, että maailmassa on vain seitsemän tarinaa, joiden variaatioita kaikki kertomukset ovat. Yksi tarinoista on Romeo ja Julia, muita en muista.

Kuulun ihmisiin, joilla on vilkas mielikuvitus. Koko ajan pyörii joku filmi, olinpa sitten unessa tai hereillä. Kun tähän ajatusten pyörteeseen ja itse keksimiini iltasatuihin lisätään muiden kertomia tarinoita - tai kertomuksia - niiden paino alkaa tuntua liian raskaalta. Lopulta mieltä ympäröivä savikerros pettää, ja kertomukset saavat aikaan maanvyöryn. Sinne alle hukkuvat talot ja tuvat, laiturit, järvet.

Informaatiotulvasta on kirjoitettu viime aikoina paljon. Minulle riittää, kun katson uutiset kerran viikossa ja tilaan sanomalehteä vain viikonloppuisin. Aamuisin en enää kytke radiota päälle. Kuulemansa uutiset ynnä muut tiedot, eli informaatio, pitää ehtiä käsitellä omassa pääkopassa. Jungin teorian mukaan mieli on kuin talo, jonka kellarista voi löytyä luurankoja. Arkeologisten kaivausten harjoittaminen varmastikin auttaa ihmistä ymmärtämään paremmin itseään, tunnistamaan omat tarpeensa ja hyväksymään itsensä. Luultavasti jokaisella on joku trauma selvitettävänä. Mutta mitä jos tarinoita - uutisia tai keksittyjä kertomuksia - on maanvyörymän seurauksena kasaantunut alakertaan sellainen määrä, ettei kellarin luukkua saa enää auki?

Ihminen (lukija, kokija, kuluttaja ym.) on joutunut tarinavyöryn alle. Mereen huuhtoutuvat pakolaiset, uhkaava ympäristökatastrofi tai prinssin hääkuvat täyttävät talon pohjakerroksesta vintille asti. Kun sisään yritetään vielä tunkea romaani, se ei kerta kaikkiaan mahdu. Ovi kiilautuu auki, ja romaanin takapuoli pullottaa oven karmeista pihan puolelle. Postiljooni, joka lakon jäljiltä saa kantaa enemmän postia kuin joulupukki paketteja, katsoo hämmentyneenä. Tuohonko taloon pitäisi vielä toimittaa naistenlehti ja kirjatilaus? Taitaa olla hullu tuon talon asukas.

Olen syksystä asti yrittänyt lukea romaaneja. Paria poikkeusta lukuunottamatta kaikki ovat jääneet kesken. Ruotsalainen dekkaristi, tai hänen kääntäjänsä, kirjoittaa liian huonoa kieltä. Sofi Oksanen aloittaa sotakuvauksella, enkä halua lukea sodasta. Isoisäni soti Venäjää vastaan ja sai pommin sirun sydämeensä. Se riittää. Luettuani pari arviota Ali Shawn tytöstä, jonka jalat muuttuivat lasiksi, lainasin romaanin kirjastosta. Tuossa se on lehtikorissa. Saan luettua pari kolme sivua kerrallaan, sitten nukahdan.

Tarinoita on yksinkertaisesti liikaa. Niitä on liikaa minun kirjahyllyissäni, kirjastossa ja kavereilta lainaamissani kirjoissa. Niitä on liikaa minun päässäni. Saattaa olla, että palautan lainaamani kirjat lukematta. Saattaa olla, että myyn käytettyjen kirjojen facebook-ryhmässä käyttämättömiä kirjoja. Lukemattomia. Pitäisikö minun kiinnostua ihan kaikesta vain siksi, että olen kiinnostunut kirjallisuudesta? Pitäisikö lukea kaikki Finlandia-palkinnon tai Pulitzerin voittaneet teokset?

Ei pitäisi. Minun päähäni mahtuu tällä hetkellä lähinnä kahdenlaisia asioita. Ensinnäkin globaaleista ongelmista: koska niiden aiheuttama maanvyöry on samaa kokoa niistä kirjoitettujen tekstien määrän kanssa, pyrin rajoittamaan niiden pääsyä talooni. Postiluukussani on tällä hetkellä suodatin, joka päästää läpi vain vaateteollisuuden ekologiset ja eettiset ongelmat sekä mainontaan ja liiallisen tavaran hankkimisvimmaan liittyvät kysymykset ja vastausehdotukset, joiden avulla pyrin kaivamaan taloni perustuksia esiin savikerroksen alta (aiheesta tarkemmin Täti Vihreän blogissa). Erillisestä kissanluukusta pääsevät sisään muutamat runot, esseet ja novellit. Kaksi romaaniakin on onnistunut luikahtamaan sisään. Nämä pehmeäanturaiset, teräväkyntiset huomion naukujat ovat tekstejä, joissa zoomataan ihmisyyteen, sisälle, pienuuteen, herkkyyteen, rakkauteen ja kipuun. Vailla suurta ideologiaa, vailla sensaatiota. Siihen, mikä tai mitä on. Se riittää minulle, tällä hetkellä.

Saattaa hyvin olla, että minua vielä joskus kiinnostaa tietää, saako Kay Scarpetta seuraavan sarjamurhaajan kiinni, mitä lestadiolaisnainen ajattelee äitiydestä tai murtuvatko lasijalat. Mutta nyt ikkunallani pyrkivät valoon kanelibasilikan ja juurtumista odottelevien viherkasvien lisäksi muutamat lauseet. Ajattelin kertoa ne teille. Ehkä te olettekin jo siivonneet talonne, ehkä lattia tuoksuu mäntysuovalta eikä seinillä ole edes hyllyjä. Siltä varalta.

Tuoli on kuin musta kissa. 
- -
Tuoli on tyhjä, 
se on se tuoli, jossa sinä et enää istu, 
sinun poissaolosi on niin painava, asiat 
ovat entistä vähemmän asioita, esineet esineitä. 
Tuoli venyttelee raajojaan 
kuin kylläinen kissa ja kehrää. 

          - Tomi Kontio, kokoelmasta Taivaan latvassa -

Ihmisen mieli on sekin tyhjä tila. Täyttäminen alkaa jo syntymästä ja usein mieli tungetaan piripintaan, kaikella turhanpäiväisellä. Mutta aika ajoin, silloin tällöin, metsäaukealle, mättäiden ja rikkaruohon sekaan puhkeaa tulppaani. 

          - Joel Haahtela, pienoisromaanista Traumbach -



There are times, 
when silence 
is a poem.

          - poiminta pinterestistä,
            kirjoittajaa ei mainita