Siirry pääsisältöön

Teatterimetsässä

Olen nähnyt usein unta, jossa olen teatterissa, mutta joko unohdan vuorosanani tai missaan sisääntuloni. Unientulkintakirjoista löytyy moninaisia selityksiä. Näyttämö voi olla toivomani ideaalimaailma, jossa haluaisin elää. Voin myös olla turhan tärkeä ja kaivata muiden ihailua (kukapa ei kaipaisi). Tai sitten teeskentelen olevani jotakin muuta kuin olen (ilman muuta teeskentelenkin, kukapa ei). Sitä minulle ei kerrota, mitä sanojen tai sisääntulokohdan unohtaminen voisi merkitä, mutta jotenkin minusta tuntuu siltä kuin olisin julkisesti eksyksissä.

Pyörittyäni nuorena jonkin aikaa harrastajateatteriporukoissa tulin siihen tulokseen, että missään muualla ihminen ei ole niin alaston ja niin rikkinäinen ja haavoittuvainen kuin teatterissa. Kuulostaa ehkä paradoksilta, mutta väitän, että juuri teatteria tehdessään ihmiset joutuvat riisumaan naamionsa. Muuten ns. tunteiden tulkitseminen näyttämöllä ei olisi mahdollista.

Voisiko uneni tarkoittaa, että haluan takaisin teatteriin? Haluaisinko näytellä, niin kuin unessani, vai ehkä vain kokea teatterin kulissien takaisen tunnelman? Ehkä kaipaan tiettyjä ihmisiä ympärilleni. Tai sitten olen riisumaisillani naamioni, ja - kuten teatterissa on tapana - rakentamassa löytämieni asioiden pohjalta uutta illuusiota. Sen rakentamiseksi, toisin sanoen taiteellisen objektin aikaansaamiseksi, on kuitenkin ensin riisuttava naamio. On viillettävä vatsa auki, pantava sisäelimet riviin pöydälle ja tarkasteltava niitä. Mitä löytyy? Se mitä löytyy, puetaan sanoiksi tai kuviksi tai musiikiksi (illuusioksi) ja pannaan näytteille.

Ehkäpä alitajuntani yrittää saada minua rääpimään enemmään ja panemaan näytteille. Ettei jotakin tärkeää menisi ohi, niin kuin sisääntulo. Onko minulta ehkä jäänyt iskusana kuulematta? Liittykö se jotenkin runoon tai ehkä lyhytproosaan, jota olen hiljattain ruvennut kirjoittamaan? Ihan kuin jokin olisi kilahtanut. Vuorosanoja miettiessäni taidan altistaa muutaman tekstini kanssaihmisten katseille.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ekaa kertaa lukemassa

Eilen olin ensimmäistä kertaa lukemassa ääneen oman kirjani runoja. Jännäähän se oli. Kourallinen runonystäviä kokoontui Berliinin Suomikeskukselle kuuntelemaan runoja ja musiikkia sekä kahvittelemaan ja laulamaan yhdessä. Seuraavassa pieni kuvakimara tilaisuudesta.



Kiitokset yhteistyöstä, Berliinin Suomi Keskus, kiitokset Satu ja Anni, kotiväki sekä kaikki innokkaat kuulijat!

Joutsenlaulua

Osaan harvoja runoja ulkoa, mutta jos jokin runo on minulle erityisen tärkeä, se alkaa useiden lukukertojen tuloksena soida päässä. Yksi sellainen on Otto Mannisen Joutsenlaulua, kokoelmasta Säkeitä I vuodelta 1905.

Ui merta ne unten päin utuista rantaa. Niit' aallot ne kantaa kuin kuultoa lunten.
Pois, pois yli aavain on polttava kaipuu. Mut vain se, ken vaipuu, se sävelet saa vain.
Mi helinä ikään yl' ulapan hiipi? - Vain uupunut siipi, vain mennyt ei mikään. 
Otto Manninen 1905


Mannisen kieli on kaunista, soinnikasta: hän hallitsee niin alku- kuin loppusoinnunkin. Runo toistaa - hyvin kauniilla tavalla - vanhan uskomuksen, jonka mukaan joutsen laulaa vain tehdessään kuolemaa. Sitten kun minun on aika lähteä tästä elämästä, toivoisin lähteväni joutsenen lailla, pehmeästi, laulaen, vedessä kelluen.

Mietin ja katselen Berliiniin talvehtimaan jääneitä joutsenia. Kuinka ne pärjäävät, jos joki jäätyy umpeen? Kaipaavatko ne jonnekin, ja jos niin minne? Sitäkin mietin, että minne mi…

Miten opiskella ruotsia opiskelematta ruotsia

Kuulutko sinäkin niihin, joille koulun ruotsin tuntien muisteleminen aiheuttaa ahdistusta? Minä saan näppylöitä prepositioista, enkä meinaa millään muistaa, ovatko sanat en vai ett. Kaiken lisäksi olen nähnyt painajaisia ruotsinopettajastani - vaikka minulla oli ruotsista kymppi.

Innostuin pari vuotta sitten pohjoismaisesta elokuvasta, luultavasti ja ihan rehellisesti siksi, että Ruotsissa ja Tanskassa on niin söpöjä näyttelijöitä. Mutta kun saksalaiset dubbaavat kaiken filmimateriaalin jonka saavat käsiinsä, niin en päässyt lainkaan kuulemaan, millaisilla äänillä puhuvat esimerkiksi Mikael Persbrandt, Ulrich Thomsen tai Iben Hjeile. Joo, Persbrandt puhuu Philip Moogin äänellä, ja täytyy myöntää, että hyvinhän Moog dubbaa. Mutta kun minä tahdon kuulla ehtaa aitoa skandinaavia. Niin oli pakko ruveta kertaamaan ruotsia. Hävettää myöntää, että vaikka minulla on papereissa virkamiesruotsin tutkinto, jouduin aloittamaan olla-verbin taivutuksesta.

Ilmoittauduin viime keväänä Neuköllnin kansa…