Siirry pääsisältöön

Kaktus

Repun hihnat ovat hiertäneet
hartiani kyyryyn.
Ei ollut reissumiehellä aikaa kertoa
mitä oli pakannut -
minulla on.
Ensin kaadan kupillisen.

Kiire. Kiri kiri! Maaliin
pitää juosta vaikka nappikenkä aukesi.
Maaliviiva on kangastus,
kuva facessa:
kuka leipoo hienoimmat piparit.
Älykkyyden mittelö
että huomaako mikä oli vitsi
ja mikä uutinen.
Ja ne naamat.
Tuollekaan en ole soittanut
moneen vuoteen.
Ei tosin sekään
ole soittanut minulle.

Saksalaisten joulukortteihin
pitää kirjoittaa muutakin
kuin wünscht se ja se.
Ajattelen runoa.

Syyllisyys.
Miksi minä olin pahoittanut
muiden mielen?
Vai olinko?
Ehkä he olivatkin itse pistäneet
sormensa kaktukseen.
Siihen jonka tapoin kastelemalla.

Lapseni on perinyt vihreät peukalot -
melkein tapoin hänet
kyynelilläni.
Vauvana hän huusi paljon.
Sitten hän otti kasvoni käsiinsä
ja kasteli sopivasti.
Kukin.

Putosin luistinradalle
ja täräytin pääni.
Siitä asti olen päästänyt ihmiset
viiltämään ihoani,
repimään sisälmykseni.
Pää kai turposi.
Dydyy ja lumikukkien leikki
jäivät lastenhuoneen komeroon.
Siihen joka purettiin.

Jossain soi piano,
vaaleanpunaiset jalat
tanssivat balettia.
Repussa on piilotasku
eväitä varten.

Valo
kun talvipäivä seisahtaa
sielussani, katsomaan.
Tunnetko sinäkin sen?
Valon.

Kun kaktus puhkeaa kukkaan.

(c) Riikka Johanna Uhlig

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ekaa kertaa lukemassa

Eilen olin ensimmäistä kertaa lukemassa ääneen oman kirjani runoja. Jännäähän se oli. Kourallinen runonystäviä kokoontui Berliinin Suomikeskukselle kuuntelemaan runoja ja musiikkia sekä kahvittelemaan ja laulamaan yhdessä. Seuraavassa pieni kuvakimara tilaisuudesta.



Kiitokset yhteistyöstä, Berliinin Suomi Keskus, kiitokset Satu ja Anni, kotiväki sekä kaikki innokkaat kuulijat!

Joutsenlaulua

Osaan harvoja runoja ulkoa, mutta jos jokin runo on minulle erityisen tärkeä, se alkaa useiden lukukertojen tuloksena soida päässä. Yksi sellainen on Otto Mannisen Joutsenlaulua, kokoelmasta Säkeitä I vuodelta 1905.

Ui merta ne unten päin utuista rantaa. Niit' aallot ne kantaa kuin kuultoa lunten.
Pois, pois yli aavain on polttava kaipuu. Mut vain se, ken vaipuu, se sävelet saa vain.
Mi helinä ikään yl' ulapan hiipi? - Vain uupunut siipi, vain mennyt ei mikään. 
Otto Manninen 1905


Mannisen kieli on kaunista, soinnikasta: hän hallitsee niin alku- kuin loppusoinnunkin. Runo toistaa - hyvin kauniilla tavalla - vanhan uskomuksen, jonka mukaan joutsen laulaa vain tehdessään kuolemaa. Sitten kun minun on aika lähteä tästä elämästä, toivoisin lähteväni joutsenen lailla, pehmeästi, laulaen, vedessä kelluen.

Mietin ja katselen Berliiniin talvehtimaan jääneitä joutsenia. Kuinka ne pärjäävät, jos joki jäätyy umpeen? Kaipaavatko ne jonnekin, ja jos niin minne? Sitäkin mietin, että minne mi…

Miten opiskella ruotsia opiskelematta ruotsia

Kuulutko sinäkin niihin, joille koulun ruotsin tuntien muisteleminen aiheuttaa ahdistusta? Minä saan näppylöitä prepositioista, enkä meinaa millään muistaa, ovatko sanat en vai ett. Kaiken lisäksi olen nähnyt painajaisia ruotsinopettajastani - vaikka minulla oli ruotsista kymppi.

Innostuin pari vuotta sitten pohjoismaisesta elokuvasta, luultavasti ja ihan rehellisesti siksi, että Ruotsissa ja Tanskassa on niin söpöjä näyttelijöitä. Mutta kun saksalaiset dubbaavat kaiken filmimateriaalin jonka saavat käsiinsä, niin en päässyt lainkaan kuulemaan, millaisilla äänillä puhuvat esimerkiksi Mikael Persbrandt, Ulrich Thomsen tai Iben Hjeile. Joo, Persbrandt puhuu Philip Moogin äänellä, ja täytyy myöntää, että hyvinhän Moog dubbaa. Mutta kun minä tahdon kuulla ehtaa aitoa skandinaavia. Niin oli pakko ruveta kertaamaan ruotsia. Hävettää myöntää, että vaikka minulla on papereissa virkamiesruotsin tutkinto, jouduin aloittamaan olla-verbin taivutuksesta.

Ilmoittauduin viime keväänä Neuköllnin kansa…