Siirry pääsisältöön

Runoja ruoan ystäville

Tänä aamuna (marraskuussa 2014), kun palasin kaupasta, pakettimies pysäytti minut ja antoi pienen paketin. Sokeria viinissä -antologia saapui Berliiniin. On mukavaa nähdä oma teksti painettuna, mutta aivan yhtä mukavaa on ottaa käteen tyylikkäästi suunniteltu kirja ja lukea kollegoiden upeita runoja.


Palasin Sokeria viinissä -antologiaan keväällä 2016. Päätin tutkailla tekstejä paremmalla ajalla, niin kuin aika nyt voisi joskus olla parempi kuin toinen. Aika on, mitä se on, katoavaa. Mutta runot säilyvät. Ja ne löytyvät uudelleen.

Kaikissa kokoelman runoissa on mukana makuelämys, tai ainakin lähettyvillä on jotakin syötäväksi tai juotavaksi kelpaavaa. Näistä saattaa muodostua hauskoja kaksoismerkityksiä, kuten Liisa Laineen runossa Eikä lakkaa. Lyhyt ja yksinkertainen, kauniisti värisevä runo, jossa luontokokemus on läsnä. Toinen suosikkini on Milla Koivun Paranee vanhetessaan, joka sijoittuu ihminen on viini -allegorian kehyksiin. Runon minä pyytää sinää määrittelemään minut kuin viini ja kommentoi sitten muita ominaisuuksiaan. Hauskin ilmaisu on minusta Luonteeni on hyökkäävä ja hapokas. Olemmekohan me kaikki viiniä, hapokkaita, ja toisaalta tumman pehmeitä? Minä ainakin olisin mieluummin punaviini kuin valkoviini, tukkakin on iän myötä tummennut, ja pehmeyttä on tullut lisää, toivoakseni muutenkin kuin ulkoisesti.

Minua pohjoismaisten kielten harrastajana ilahduttaa erityisesti, että kokoelmaan on päässyt mukaan pari ruotsinkielistäkin runoa. Raimo Sillanpää, kokenut ruotsinsuomalainen kirjoittaja, osallistuu antologiaan runollaan Natten härjar, jossa minua kiehtoo ilmaisu jag sitter ensam i nattens famn. Minusta tuntuu, että parhaat runot ja piirustukset syntyvät usein illan hiljaisina tunteina, kun saapuva yö ottaa (luovan) ihmisen lempeään syleilyynsä. Sillanpään runon sävy muuttuu äkisti, ensimmäinen makuelämys sirpaloituu. Lätty lasinsiruissa rikkoo tunnelman, yö pitää ihmistä pilkkanaan. Pidän myös Majsi Åhmanin pienestä runosta Hur ska jag nånsin lära mig. Runoilijan suostumuksella olen laatimassa siitä suomenkielistä versiota.

Sokeria viinissä ja muutkin Lahden Runomaratonin julkaisemat antologiat on saatavilla myös e-kirjoina. Niin ihanaa kuin onkin ottaa uusi kirja käteen, käännellä sitä, haistella sitä, myös hyllytila on osoittautunut rajalliseksi, ellei sitten omista hienoa kartanoa isoine kirjastoineen. Minusta ei ole mikään synti lukea osaa kirjoista lukulaitteelta, tarvitsee pyyhkiä pölyt vain yksistä kansista.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ekaa kertaa lukemassa

Eilen olin ensimmäistä kertaa lukemassa ääneen oman kirjani runoja. Jännäähän se oli. Kourallinen runonystäviä kokoontui Berliinin Suomikeskukselle kuuntelemaan runoja ja musiikkia sekä kahvittelemaan ja laulamaan yhdessä. Seuraavassa pieni kuvakimara tilaisuudesta.



Kiitokset yhteistyöstä, Berliinin Suomi Keskus, kiitokset Satu ja Anni, kotiväki sekä kaikki innokkaat kuulijat!

Joutsenlaulua

Osaan harvoja runoja ulkoa, mutta jos jokin runo on minulle erityisen tärkeä, se alkaa useiden lukukertojen tuloksena soida päässä. Yksi sellainen on Otto Mannisen Joutsenlaulua, kokoelmasta Säkeitä I vuodelta 1905.

Ui merta ne unten päin utuista rantaa. Niit' aallot ne kantaa kuin kuultoa lunten.
Pois, pois yli aavain on polttava kaipuu. Mut vain se, ken vaipuu, se sävelet saa vain.
Mi helinä ikään yl' ulapan hiipi? - Vain uupunut siipi, vain mennyt ei mikään. 
Otto Manninen 1905


Mannisen kieli on kaunista, soinnikasta: hän hallitsee niin alku- kuin loppusoinnunkin. Runo toistaa - hyvin kauniilla tavalla - vanhan uskomuksen, jonka mukaan joutsen laulaa vain tehdessään kuolemaa. Sitten kun minun on aika lähteä tästä elämästä, toivoisin lähteväni joutsenen lailla, pehmeästi, laulaen, vedessä kelluen.

Mietin ja katselen Berliiniin talvehtimaan jääneitä joutsenia. Kuinka ne pärjäävät, jos joki jäätyy umpeen? Kaipaavatko ne jonnekin, ja jos niin minne? Sitäkin mietin, että minne mi…

Miten opiskella ruotsia opiskelematta ruotsia

Kuulutko sinäkin niihin, joille koulun ruotsin tuntien muisteleminen aiheuttaa ahdistusta? Minä saan näppylöitä prepositioista, enkä meinaa millään muistaa, ovatko sanat en vai ett. Kaiken lisäksi olen nähnyt painajaisia ruotsinopettajastani - vaikka minulla oli ruotsista kymppi.

Innostuin pari vuotta sitten pohjoismaisesta elokuvasta, luultavasti ja ihan rehellisesti siksi, että Ruotsissa ja Tanskassa on niin söpöjä näyttelijöitä. Mutta kun saksalaiset dubbaavat kaiken filmimateriaalin jonka saavat käsiinsä, niin en päässyt lainkaan kuulemaan, millaisilla äänillä puhuvat esimerkiksi Mikael Persbrandt, Ulrich Thomsen tai Iben Hjeile. Joo, Persbrandt puhuu Philip Moogin äänellä, ja täytyy myöntää, että hyvinhän Moog dubbaa. Mutta kun minä tahdon kuulla ehtaa aitoa skandinaavia. Niin oli pakko ruveta kertaamaan ruotsia. Hävettää myöntää, että vaikka minulla on papereissa virkamiesruotsin tutkinto, jouduin aloittamaan olla-verbin taivutuksesta.

Ilmoittauduin viime keväänä Neuköllnin kansa…