Viikon mietelause

"Timantti on hiilen pala, joka on kestänyt paineen."

torstai 11. joulukuuta 2014

Näissä valoissa



Näissä valoissa, liian kirkkaissa,
rakkauden teho-osastolla,
näkyvät arvet uurteet poimut
rumat lamaantuneet raajat.

Näissä valoissa, tällä osastolla,
parsitaan mitä parsittava on,
sanottuja ja tehtyjä, muistettuja.

Näissä valoissa, näkevissä,
neulotaan yhteen
kahden hengen up-cycling-viittaa. 



(c) Riikka Johanna Uhlig

perjantai 5. joulukuuta 2014

Kaktus

Repun hihnat ovat hiertäneet
hartiani kyyryyn.
Ei ollut reissumiehellä aikaa kertoa
mitä oli pakannut -
minulla on.
Ensin kaadan kupillisen.

Kiire. Kiri kiri! Maaliin
pitää juosta vaikka nappikenkä aukesi.
Maaliviiva on kangastus,
kuva facessa:
kuka leipoo hienoimmat piparit.
Älykkyyden mittelö
että huomaako mikä oli vitsi
ja mikä uutinen.
Ja ne naamat.
Tuollekaan en ole soittanut
moneen vuoteen.
Ei tosin sekään
ole soittanut minulle.

Saksalaisten joulukortteihin
pitää kirjoittaa muutakin
kuin wünscht se ja se.
Ajattelen runoa.

Syyllisyys.
Miksi minä olin pahoittanut
muiden mielen?
Vai olinko?
Ehkä he olivatkin itse pistäneet
sormensa kaktukseen.
Siihen jonka tapoin kastelemalla.

Lapseni on perinyt vihreät peukalot -
melkein tapoin hänet
kyynelilläni.
Vauvana hän huusi paljon.
Sitten hän otti kasvoni käsiinsä
ja kasteli sopivasti.
Kukin.

Putosin luistinradalle
ja täräytin pääni.
Siitä asti olen päästänyt ihmiset
viiltämään ihoani,
repimään sisälmykseni.
Pää kai turposi.
Dydyy ja lumikukkien leikki
jäivät lastenhuoneen komeroon.
Siihen joka purettiin.

Jossain soi piano,
vaaleanpunaiset jalat
tanssivat balettia.
Repussa on piilotasku
eväitä varten.

Valo
kun talvipäivä seisahtaa
sielussani, katsomaan.
Tunnetko sinäkin sen?
Valon.

Kun kaktus puhkeaa kukkaan.

(c) Riikka Johanna Uhlig

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Runohavinaa

Tänään haluan esitellä teille nuoren runoilijalahjakkuuden, jonka tekstit havisuttavat Runometsän puita tavallista enemmän. Tapasin Ansgar Riedißerin Frankfurtin kirjamessuilla, jossa hän luki runojaan radiokanava Deutschlandfunkin lavalla. Kerrassaan sympaattinen esiintyjä! Vasta 15-vuotias nuori mies on jo ehtinyt voittaa useampia kirjoituskilpailuja ja saanut kutsuja kirjamessuille. Ansgar lähetti minulle muutaman runon, ja suomensin kokeeksi yhden.

Runossa paluu oraakkelin luota (rückfahrt vom orakel) minulle aiheutti päänvaivaa ilmaisu "verdichtetes blätterrauschen", joka toki tarkoittaa tiivistynyttä lehtien havinaa - mutta voisi olla myös runoiltua lehtien havinaa. Runohavinaa. Päätin pitäytyä ensimmäisessä merkityksessä, sillä se on sanan "verdichtet" perusmerkitys ja sopii runon muuhun sisältöön: puiden alla ollaan, eikä kirjastossa. Silti minua kiehtoo ajatus, että runon läsnäolon voi kokea vahvasti luonnossa - tai vaikkapa moottoritien taukopaikalla.



paluu oraakkelin luota

taukopaikka kaukana tiestä
matalat puut jotka kantavat
yöhön litteät kruununsa
haalistuneet latvukset

paukahdus kun lyöt auton oven kiinni
on tiivistynyttä lehtien havinaa
seuraa minuuttien hiljaisuus

ja me istumme penkeillämme kaukana tiestä
jolla on tullut yö, tullut runkojen väliin
ja sinä sanot

jäädään tähän kunnes
olemme kotona

(c) Ansgar Riedißer

perjantai 14. marraskuuta 2014

Runoja ruoan ystäville

Tänä aamuna (marraskuussa 2014), kun palasin kaupasta, pakettimies pysäytti minut ja antoi pienen paketin. Sokeria viinissä -antologia saapui Berliiniin. On mukavaa nähdä oma teksti painettuna, mutta aivan yhtä mukavaa on ottaa käteen tyylikkäästi suunniteltu kirja ja lukea kollegoiden upeita runoja.


Palasin Sokeria viinissä -antologiaan keväällä 2016. Päätin tutkailla tekstejä paremmalla ajalla, niin kuin aika nyt voisi joskus olla parempi kuin toinen. Aika on, mitä se on, katoavaa. Mutta runot säilyvät. Ja ne löytyvät uudelleen.

Kaikissa kokoelman runoissa on mukana makuelämys, tai ainakin lähettyvillä on jotakin syötäväksi tai juotavaksi kelpaavaa. Näistä saattaa muodostua hauskoja kaksoismerkityksiä, kuten Liisa Laineen runossa Eikä lakkaa. Lyhyt ja yksinkertainen, kauniisti värisevä runo, jossa luontokokemus on läsnä. Toinen suosikkini on Milla Koivun Paranee vanhetessaan, joka sijoittuu ihminen on viini -allegorian kehyksiin. Runon minä pyytää sinää määrittelemään minut kuin viini ja kommentoi sitten muita ominaisuuksiaan. Hauskin ilmaisu on minusta Luonteeni on hyökkäävä ja hapokas. Olemmekohan me kaikki viiniä, hapokkaita, ja toisaalta tumman pehmeitä? Minä ainakin olisin mieluummin punaviini kuin valkoviini, tukkakin on iän myötä tummennut, ja pehmeyttä on tullut lisää, toivoakseni muutenkin kuin ulkoisesti.

Minua pohjoismaisten kielten harrastajana ilahduttaa erityisesti, että kokoelmaan on päässyt mukaan pari ruotsinkielistäkin runoa. Raimo Sillanpää, kokenut ruotsinsuomalainen kirjoittaja, osallistuu antologiaan runollaan Natten härjar, jossa minua kiehtoo ilmaisu jag sitter ensam i nattens famn. Minusta tuntuu, että parhaat runot ja piirustukset syntyvät usein illan hiljaisina tunteina, kun saapuva yö ottaa (luovan) ihmisen lempeään syleilyynsä. Sillanpään runon sävy muuttuu äkisti, ensimmäinen makuelämys sirpaloituu. Lätty lasinsiruissa rikkoo tunnelman, yö pitää ihmistä pilkkanaan. Pidän myös Majsi Åhmanin pienestä runosta Hur ska jag nånsin lära mig. Runoilijan suostumuksella olen laatimassa siitä suomenkielistä versiota.

Sokeria viinissä ja muutkin Lahden Runomaratonin julkaisemat antologiat on saatavilla myös e-kirjoina. Niin ihanaa kuin onkin ottaa uusi kirja käteen, käännellä sitä, haistella sitä, myös hyllytila on osoittautunut rajalliseksi, ellei sitten omista hienoa kartanoa isoine kirjastoineen. Minusta ei ole mikään synti lukea osaa kirjoista lukulaitteelta, tarvitsee pyyhkiä pölyt vain yksistä kansista.

tiistai 14. lokakuuta 2014

Kahviruno

Soijamaitokahviromanssi

sateenvarjot pettävät luottamuksen ja kaipuu
etsin kimaltavista vesimolekyyleistä puuttuvaa valoa
ovea etsin vanhaa ja valkoista joka narahtaa
suljen silmät,
ilmassa luikertelee mokkakäärme se on
vasta paahdettu kirpeä tumma viettelevä
märät hiukset päätä myöten, nurkkapöytä
metallitakassa rätisee tuli, onnea tänään,
kahvaton valtava vihreä kuppi
ranskalaiseen tapaan vaahto hivelee huuliani
kuin suutelisi minua unelmasilmäinen runoilija
siinä rakkaudessa
poltan suuni pehmeän karvas kitkerä
selkeä, lopussa pettymys
enää mauton kuohkea vaahto


Kirjoitin Soijamaitokahviromanssin Lahden Runomaratonin kirjoituskilpailuun, jonka teemana oli ruoka ja juoma. Aivan palkintosijoille ei tämä surkeasti päättynyt rakkaustarina yltänyt, mutta pääsi kuitenkin mukaan antologiaan. Sokeria viinissä -teos ilmestyy 1.11. Tarkempia tietoja Runomaratonin verkkosivuilta http://www.runomaraton.com/etusivu.

sokeria-viinissa_promo1_pieni.jpg

maanantai 13. lokakuuta 2014

Messueväät

Minulle jäi Frankfurtin kirjamessuilta käteen jotakin aivan muuta kuin uutuuskirjoja - niitä ei nimittäin myyty. Järjestäjä oli ohjeistanut näytteilleasettajia myymään kirjoja vasta sunnuntaina, minun paluukyytini Berliiniin taas lähti jo lauantaina iltapäivällä. Sen sijaan sain tilaisuuden tutustua pariin nuoreen, saksalaiseen runoilijalupauksen. Toivon kuulevani heistä vielä.

Eräs pettymyksen aihe oli, että ennakkotiedoista poiketen Johan Bargum ei lukenutkaan uudesta kirjastaan, hän vain kertoi siitä. Olisin halunnut kuulla, miltä hänen tekstinsä kuulostaa ruotsiksi, ja saksaksi myös. Kirja (Septembernovelle) kuitenkin herätti kiinnostukseni. En tiedä onko sitä suomennettu, mutta voin yhtä hyvin lukea sen saksaksi. Kunhan ensin löydän ihmisen, joka suostuu myymään sen minulle.

Asuttuani Saksassa 12 vuotta koin messujen kohokohdaksi sen, että Suomi-kanttiinissa oli tarjolla eräänlaista poronkäristystä ja pullollinen viileää Lapinkultaa. Nautin juomani suoraan pullonsuusta, ihan saksalaisten kanssaihmisten kiusaksi. Kunniallinen nainenhan ei täällä tee niin. Ai kun se maistui hyvältä, niin kuin myös ruoka (vaikkei kokki selvästi ollutkaan Lapin matkaajia).

Iltapäivällä tungos alkoi olla sitä luokkaa, että katsoin parhaaksi lähteä. Liukuportaiden päässä seisova järjestysmies karjui: "Älkää pysähtykö, kävelkää eteenpäin!" Ajattelin sanaa massahysteria. Puolisen tuntia harhailtuani löysin vaatteeni ja uloskäynnin. Hallin edessä partioi poliiseja luotiliivit yllään. Ehkäpä heitä oli varoitettu teräväsanaisista kirjailijoista.

Messujen paras anti oli epäilemättä messuhallien ulkopuolella: puolen tusinaa antikvariaattikauppiasta oli pystyttänyt kojunsa sisäänkäynnin eteen. Sen lisäksi, että heidän pöydissään oli tarjolla sekä klassikoita että melko uusia best seller -romaaneja, he myös myivät niitä. Ostin lopulta viisi kirjaa: Poikani sai tuliaisiksi lasten dekkarin ja mieheni Hans Falladan Ein Mann will nach oben, jonka olin kuullut aiemmin radiosta. Siinä on hyviä kuvauksia vanhasta Berliinistä. Lääkkeeksi kaikkiin sairauksiin valitsin Erich Kästnerin Runollisen kotiapteekin - hänhän on tunnetusti humoristisen lyriikan mestari. Syvällisempään lukemiseen löysin kokoelman Paul Celanin runoja. Ja sitten näin sen: Siddhartan! Hermann Hessen teksti teki minuun syvän vaikutuksen jo kuunnelmana, se on yksinkertaisesti teksti, johon koen tarvetta palata. Niinpä sitten lueskelin sitä jo bussissa, kunnes Thüringenin mäet saivat minut luopumaan lukemisesta.

Ehkä ei olekaan tarpeellista sännätä uutuuskirjojen perään, kun voi löytää vanhoja aarteita. Suosittelen kaikille kirjamessut väliin jättäneille käyntiä lähimmässä antikvariaatissa.

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Tuulihaukan matkassa

Sain eilen tiedon, että saksaksi kirjoittamani runo Sturmfalke on päässyt erään täkäläisen kustantamon antologiaan. Teoksen nimi on "Und alles nur, weil ich anders bin", ja siinä pohditaan ja ilmennetään erilaisuutta eri tekstilajien kautta. Minun Sturmfalkeni on yhdistelmä sanoista Sturm ´myrsky´ ja Turmfalke ´tuulihaukka´. Tällaisella linnulla on vapaus liitää ilmassa ja nähdä kaikkialle, mutta se on myös yksinäinen. Sen kynsiä ja nokkaa pelätään, siksi se jää usein joukon ulkopuolelle. Sturmfalke näyttää olevan myös hävittäjän nimi - siinä vapauden varjopuoli. Tarkkailija, joka hiljaisena kuuntelee muiden puhetta, ei tule nähdyksi eikä kuulluksi. Surullista - mutta se on tämän kirjan teema.

torstai 2. lokakuuta 2014

Esittelyssä runoilija Katrin Marie Merten

Haluan esitellä teille saksalaisen runoilijan Katrin Marie Mertenin. Hän syntyi 1982 Jenassa ja opiskeli Leipzigissa sosiaalipedagogiikkaa ja kirjallisuutta. Vuonna 2009 ilmestyi hänen debyyttikokoelmansa Salinenland, "Suolatarhamaa", ja syksyllä 2011 proosakokoelma Rückwärtslaufen, "Takaperinkävely". Merten työskentelee toimittajana ja tiedottajana nuorisotyön piirissä ja ohjaa kirjoituskursseja.

Seuraavassa hieman makusteltavaa: kaksi Mertenin runoa, jotka olen kääntänyt saksasta suomeen. Runot ovat kokoelmasta Salinenland, joka ilmestyi 2009 Lyrik Edition 2000 -kustantamon julkaisemana.




TÄÄLLÄ SANOTTU ON LAKI, ja aina ollut:
opittu rukous, puhe, pidetään
veitsien raapaisut lautasilla hiljaisina,
jalat liikkumatta pöydän alla, tikkusuorana
täällä on istuttava, se onnistuu, toki
kunnes: jokin putoaa, särkyy, särähtää,
joku ärähtää, lähtee, joku jää.

***


KUU RIIPPUI ALHAALLA tänä yönä
sirpiksi köyristyneenä ja hyvin kirkkaana.
Siinä olit sinä, siinä olin minä,
muuten ei ollut mitään. Ja oli
kuin taivas olisi ottanut
lumen värin, ei valkoista,
ei, kaikenvärisen, koko valon.

***

Runojen copyright Katrin Marie Merten