perjantai 18. tammikuuta 2019

Uusi vuosi, uudet kuteet

Ei, otsikossa ei ole virhettä. Meinasin nimittäin ruveta ompelemaan hametta. Maalauskurssilla ei oikein sujunut, joten päätin harhauttaa ajatuksiani ryhtymällä ompelemaan.

Hauki puussa on minusta hyvä idea, vaikka sitä onkin joutunut selittelemään sekä sukulaisille että kurssikavereille. Idea ei suinkaan ole minun, vaan olen lainannut sen Aaro Hellaakosken runosta Hauen laulu. Päätin akryylikurssilla maalata hauen kuusen latvaan, ainut vain, että kuva jäi kesken, eikä minua yhtään huvita jatkaa sitä. Ilmoittauduin hauen jatkamisen tarkoituksessa kollaasikurssille, mutte en sitten ottanutkaan vastaan pyristelevää kalaa mukaan, vaan aloin muodostella taikametsää. Tosi kivaa! Tai oli siihen asti, kunnes opettaja huomautti, ettei vahavärien päälle kannata yrittää maalata vesiliukoisella akryylimaalilla (vaha = öljy = käytetään öljyvärejä). Niin että sekin työ seisoo nyt ja odottaa seuraavaa kertaa, kun ihana ope Ayda lainaa minulle öljyvärejä.

Kun hauki puuhun kiipesi, ja vähän taivasta

Myös taivaan maalaus on vaiheessaan. Idea on kumminkin löytynyt.

Jospa tästä tulisikin kurssityö? Uudet kuteet jne.

Ja siitä päästään tämän päivän aiheeseen, toisin sanoen, sen sijaan että istun työpöytäni ääressä kirjoittamassa tätä postausta, aioin ommella hameen, koska en ole löytänyt kaupasta mieluista, tarkemmin sanottuna tarpeeksi pitkää. Lyhyessä hameessa palelee talvella. En ole harrastanut ompelua ainakaan vuoteen, joten vähän jännittää, että meneekö syteen vai saveen (kumpikohan niistä edes on se parempi vaihtoehto?) vai laitetaanko kuvia Ei menny niinku Strömsössä -palstalle. No, katsotaan sitten, mihin kuvia laitetaan vai laitetaanko mihinkään. Parhaassa tapauksessa laitetaan hame päälle.

Mitäpä sinä puuhastelet nyt alkavana viikonloppuna? Maalaatko, kirjoitatko vai haikailetko ompelusta?

sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Piirakkata piirakkata

Runonevan haasteessa on Venäjän parin vuoden takainen euroviisuvideo, jossa mummot - Buranovskiye Babushki - leipovat piirakkaa ja kaiketikin kutsuvat kaiken kansan juhlimaan. Tässä teille minun ex tempore piirakkani, olkaa hyvät!

Piirakkaa, ai että jos saisin
sitä piirakkaa

ei hemmetti miten näitä kääritään

missä ovat tässä tulenarassa kaupungissa
syksyn kypsyydessä
vanhat hyvät muijat, babushkat,
jotka neuvoisivat
pelastaisivat

maailmankeittokirjat ovat nyt sekaisin,
muorit bailaavat maailman näyttämöillä

ulkosuomalaisen koruton kohtalo:
opettele rypytys
tai jäät
vaille


(C) 2019 Riikka Johanna Uhlig

Muikut ja piirakat, foto by Flyfishinghut via Pixabay

keskiviikko 26. joulukuuta 2018

Taivaanrannanmaalari

Kuten jo aiemmin kerroin, on lapsuuden kuvataideharrastus palannut elämääni nyt nelikymppisenä. Akryylimaalaus on korvannut öljyvärit, sekä hajun että helppouden takia. Luulin aiemmin olevani miltei lahjaton, mutta nykyinen kuvisopeni väittää muuta. Kovin tuskaisaa on kyllä harjoittelu - ja välillä sitten taas mennään kuin siivillä.

Viimeksi akryylimaalauskurssilla tuskailin ääneen, miksi maalaamisen pitää olla niin vaikeaa. Kurssikaverini Renate, joka on jo todella taitava, sanoi, että minun pitää harjoitella enemmän. "Üben, üben, üben!", tapaavat saksalaiset sanoa melkein mistä tahansa aiheesta. "Übung macht den Meister." Harjoitus tekee mestarin.

En tiedä, tuleeko minusta koskaan mestaria kuvataiteen tai minkään muunkaan suhteen. Olen usein ajatellut olevani keskinkertaisen lahjakas monella alueella, mutta en missään superlahjakas. Onkohan tämän ajan ilmiö, että pitäisi olla superlahjakas? Eikö tärkeintä olisi, että selviää kutakuinkin useimmista eteen tulevista esteistä? Tämän kun muistaisi, silloinkin, kun vertailee keskeneräistä akryylimaalaustaan muiden tuotoksiin.

Yhdestä asiasta olen saanut taidekursseilla hyvää palautetta, paitsi opettajalta, myös muilta kurssilaisilta: taivaan maalaamisesta. "Dein Himmel gefällt mir sehr gut", he sanovat, ja varmaan tarkoittavat myös. Ja jättävät sanomatta, että maalaamani kivet näyttävät arpakuutioilta ja katiska epämääräiseltä möntiltä. Katiskaa hahmotellessani jouduin muuten selittämään berliininsaksalaisille ja -turkkilaisille, mikä katiska on. Sitäkin ihmeteltiin opettajan kanssa, että mikä on siirtolohkare. Osasin sen onneksi selittää, jotain on sentään jäänyt kouluajoilta mieleen.

Ostin tässä taannoin piirustusoppaan - se on niin ohut, että arvelin jaksavani lukea sen. Tuossa aamukahvia hörppiessäni lukaisin johdannon ja katsoin paria kuvaa. Toisessa niistä kirjoittaja, Peter Gray (Näin opit piirtämään, Gummerus 2011, suom. Mirja Muurinen), esitteli talojen piirtämistä suhteessa pakopisteeseen. Heti muistui mieleeni, että olen haikaillut maalaavani sellaisen taulun, jossa on katunäkymä vanhasta keskieurooppalaisesta kylästä. Mieluiten talvella. Arvelin ei-osaavani, mutta sitten kahvi loppui kesken eikä kirja luetuttanut pitempään, joten aloin hahmotella katunäkymää. Olen edelleen hieman eksyksissä perspektiivin kanssa, mutta luotan siihen, että geometriaa hyvin hahmottava puolisoni kyllä huomauttaa, jos ikkunat alkavat mennä ihan vinksalleen.
foto_Maalaus_Riikka_Johnna_Uhlig
Hahmotelma katukuvaan, ja palanen taivasta RU-18

Kun aloin maalata, muistin (onneksi, sillä yleensä unohdan sen) opettajani neuvon: aloita kauimmaisesta, takaosasta. Eli taivaasta toisin sanoen. Päätin kokeilla, osaisinko luoda talvisen iltataivaan. Lisäsin taivasväreihini valkoiseen, turkoosiin ja primäärikeltaisen hippuseen hieman paria lilan sävyä, jotka sain Joulupukilta. Minusta tuntuu, että iltataivas onnistui varsin hyvin. Saa sitten nähdä, miten talojen kanssa käy. Piirsin aika tarkkaan ja vähän turhan pienellä. Mahdankohan löytää tarpeeksi pienen pensselin, saati osata käyttää sitä? Aika näyttää. Antaa taivaan nyt ensin kuivua. Onneksi akryylimaalaus on armollinen menetelmä: virheet voi yleensä peittää pariin kertaan.

Kirjoitin tämän jutun siksi, kun minua alkoi sisäisesti hykerryttää, että olen tämmöinen taivaanrannanmaalari. Haaveilen kaikenlaista, aikaansaaminen on sitten oma juttunsa. Usein työt jäävät puolitiehen. Sillä tavoin ei kyllä päädytä virtuoosiksi - mutta eihän tarvitsekaan. Harrastan kuvataidetta omaksi ilokseni, ja sitten kun osaan tarpeeksi hyvin ja jos joku ihastuu töihini, voin niitä myydäkin. Stop stop, taas ovat haaveet edellä taitoja. Taivas alkaa kuivua, joten voinen lopettaa kirjoittamisen ja siirtyä maalaamaan talojen välistä pilkottavia kukkuloita.


Sitäkin minä olen (laiskuuksissani) miettinyt, että mitä jos maalaisi pelkkiä taivaita? On ne kyllä kauniita, ja huisin kiinnostavia, joka päivä ja joka tunti erilaisia, ja eri maissakin eri näköisiä. Eilenkin katselin taivasta sillä silmällä. Ja nyt, tätä kirjoittaessa, pilvet ovat hivenen harmaantuneet ja roikkuvat kattojen yllä. Samalla ymmärrän, että olen asunut melkein koko ikäni kerrostaloissa. Ehkä siitä kiinnostus taivaaseen.

T: Taivaanrannanmaalari R. Johanna

perjantai 21. joulukuuta 2018

perjantai 14. joulukuuta 2018

Koulumuistoja

Kyllä, koulu- eikä joulumuistoja. Jostain ne tulvahtivat mieleeni juuri tänään. Lapsuuteen ja nuoruuteen liittyy aivan älyttömän paljon asioista, ihania, kamalia ja kaikkea siltä väliltä. Hassua kyllä, mieleeni nousevat koulumuistot ovat jotenkin banaaleja, sellaisia, joita ei luulisi miettivänsä vielä kahtakymmentä vuotta myöhemmin.

Minua on esimerkiksi jäänyt kismittämään matematiikka. Olen melkein neljäkymmentäkaksivuotias, ja tajusin eilen, että minun olisi kannattanut lukiossa jättää matematiikka ja fysiikka sikseen ja opiskella ranskaa. Oi että kismittää. Käytin tuntikausia enempi ja vähempi teoreettisten matematiikan tehtävien ratkomiseen, vielä sittenkin, kun ne lakkasivat kiinnostamasta. Isäni, joka oli matematiikan opettaja toisessa koulussa, koetti parhaansa mukaan kannustaa ja neuvoa, mutta minkäs teet, kun minun kiinnostukseni loppui siinä kohtaa, kun piti vain laskea x toiseen tuntematta syytä siihen. Niin kauan kuin ynnättiin pupun jalkoja, matematiikassa tuntui olevan järkeä.

Lukion toisella eksyin teatteriin. Pääsin lastennäytelmän orkesteriin soittamaan kapuloita. Eihän sekään ihan unelmien täyttymys ollut, olin haaveillut jostakin ylevämmästä instrumentista, kapulat olivat lähinnä vitsi. Kunnes musiikin ohjaaja kysyi, että otatko nämä clavekset. Olin soittanut tenavamuskarissa pikkukapuloita ja guiroa, joten mikäs siinä. Näytelmän teko kaikkiaan oli hieno ja aistit avaava projekti. Meillä oli myös taitava ohjaaja, joka osasi mm. lentää, ainakin kerran, kun hän rojahti näyttämön reunalta orkesterimonttuun soittajien ja soittimien päälle. Hetken ajattelin, että nyt se kuoli, mutta ei sentään. Opettaja-ohjaajamme vain nauroi ja sanoi, että vanha judoka osaa kaatua niin ettei satu. Tätäkin olen jäänyt miettimään, että taisi se kyllä vähän sattua.

Kuvaamataitoa inhosin sekä alakoulussa että lukiossa. Olen hyvin opettajariippuvainen, ja yläkoulussa (silloin sen nimi oli yläaste), olisin mieluusti opiskellut sitäkin, mutta jouduimme valitsemaan musiikin ja kuvaamataidon välillä. Ja koska tavoitteenani oli päätyä orkesterimonttuun, valitsin tietysti musiikin. Alakoulun kuvaamataidon opetus oli lähinnä sitä, että piirrettiin ilkeästi vinkuvilla, lyhyillä vahaväreillä ja lopuksi äänestettiin, kenen piirustus oli hienoin. En koskaan voittanut. Vain yhden ainoan kerran, kun maalasimme hopeavesivärillä ja kapealla pensselillä mustalle paperille talvimaiseman, minun mökkini-puuni-lumihankeni tuli äänestyksessä toiseksi. Kuudennella ja seitsemännellä meillä oli ihan pätevät kuviksen opet, siksi kai sitä olisin halunnutkin jatkaa.

Lukiossa opiskelin kuvaamataitoa tasan yhden pakollisen kurssin. Opettaja kyllä oli pätevä, mutta työmäärä oli niin valtaisa, että stressaannuin vähintään yhtä paljon kuin matematiikan läksyistä. Jäin jatkuvasti jälkeen, ja jouduin käyttämään kaikki hyppytunnit töiden tekoon, ja joskus jäin vielä koulun jälkeenkin kuvisluokan varastoon maalaamaan isolle paperille ihmeellisiä mönttejä, joiden piti ilmaista jonkinlaista matkakertomusta. Hei rakkaat kuvaamataidon opettajat, yläasteella kuvista opiskelemattomilla saattaa olla lukiota aloittaessa puutteelliset tiedot ja taidot. Oltaisiinpa opiskeltu/kerrattu perusasioita. Pari vuotta sitten aloitin maalaamisen uudestaan, sittemmin piirtämisenkin. Olen hidastempoinen ihminen. Saatan tuijottaa tyhjää kangasta tunnin ihan vain miettien, että missähän olisi pakopiste. Seuraavan tunnin aikana saan hahmoteltua kolmion, jonka sitten pyyhin pois. Tarvitsen opettajan, joka ei hoputa. Sitten voin saada aikaan vaikka taideteoksen. No, sanotaan nyt amatööri-taideteoksen.

Matematiikkaan isäni antoi hyvän vihjeen: piirrä aina kun voit. Tämän olen kertonut pojallenikin, joka on hämmästellyt algebran muodollisuuksia. Leikkaa vaikka paperista, sanoin, kun hän ihmetteli geometrian kaavoja. Harmi kun ylioppilaskokeessa ei saanut leikata paperia. Vaikka en minä tottapuhuen tiedä, olisiko ehkä saanutkin, jos olisi vain leikannut. Ei ollut saksia mukana. Jäin yhden pisteen päähän eksimiasta, vain siksi, että ruksin yli kesken jääneen tehtävän, jossa piti laskea pyörähdyskappaleen eli kukkamaljakon tilavuus. Laskin ja piirsin - ja totesin, että osa kukkamaljakosta meni miinuksen puolelle, eikä sellaista voi oikeasti olla. Jos nimittäin kukkamaljakko on tilavuudeltaan negatiivinen, se sylkee kukat pois. Niin minä ajattelin ja valitsin tilalle toisen tehtävän, jota en osannut. Laskin kaksi sivua täyteen jotakin yhtälön tapaista vain todetakseni, että 1=1. x ja y olivat kadonneet taivaan tuuliin.

Matematiikan ylioppilaskokeen jälkeen kaverit sanoivat minulle, että olisit laskenut maljakkotehtävää eteenpäin, niin olisit tullut todistaneeksi, että miinusmerkkinen osa maljakkoa on mahdoton. Onko se nyt sitten minun tehtäväni todistella matematiikan mahdottomuutta? Kyllä kai sitä varten koulutetaan erikseen ihmisiä. Olin piirtänyt ja ymmärtänyt oikein, usko vain loppui kesken. Minun mielessäni matematiikka ja arkitieto eivät kohdanneet. Sittemmin olen säilyttänyt kukkamaljakoissa kukkia.

Hyvä lukija, onko sinua jäänyt harmittamaan jokin asia kouluajoilta? Kerro ihmeessä muistosi!


torstai 6. joulukuuta 2018

Kotimaa

Itsenäisyyspäivä lienee sopiva päivä sen pohtimiseen, mikä on kotimaa ja mitä se merkitsee. Mikä on ulkosuomalaisen kotimaa vai onko niitä kaksi? Miten viettää Suomen itsenäisyyspäivää, kun naapurit juhlivat Pyhää Nikolausta?

Fylfishinghut_pixabay

Olen asunut Saksassa reilut 16 vuotta, muuttanutkin kahdesti. Tarkoitus oli tulla Berliiniin vain vuodeksi, mutta tänne jäätiin. Niin on kuulemma käynyt monelle muullekin ulkosuomalaiselle. Vuoden työprojekti tai maailmantutkailuretki on johtanut pysyvään asumiseen ulkomailla.

Tein tänään ihanan löydön: Berliinin kirjastojen verkkopalvelusta löytyi Teemu Roivaisen joululevy, ihan suomeksi. Kun maksan kirjaston käyttömaksun, joka on kymmenen euroa vuodessa, saan striimata kahdeksan tuntia viikossa ja ladata viisi kappaletta omalle laitteelle, ja seuraavalla viikolla taas viisi. Kovin vähän on ollut pohjoismaista musiikkia tarjolla, mutta kirjaston valikoima karttuu koko ajan. Tuntuu paljon paremmalta viettää itsenäisyyspäivää toisessa kotimaassa, kun voi kuunnella ihania joululauluja omalla kielellä.

foto_by_RU_2018

Niin, kotimaa. Minulla on kaksi kotimaata. Ensimmäisinä Berliinin vuosinani minulla oli kova ikävä Suomeen. En minä ruisleipää ja salmiakkia kaivannut, vaan jotakin, minkä olin jättänyt taakseni. Nuoruutta ehkä, opiskeluaikaa, orkesteria, hevosta ja kavereita. Vanhempianikin, vaikka olinkin jo aikuinen. Hevonen on kuollut aikoja sitten, ja kun yhtenä päivänä yritin puhallella vanhan huiluni suukappaleeseen, sain aikaan pelkkää pihinää. Osa kavereista on onneksi säilynyt, ja äiti odottelee meitä kovasti jouluvierailulle. Pikku hiljaa Saksasta on kuitenkin tullut kotimaani, se ensimmäinen. Päivän touhut tapahtuvat täällä, Suomessa käydään lomilla ja joskus työasioissa. Siksi joka kerta tulee yllätyksenä, paljonko keksit maksavat kaupassa ja ettei laajasta levitevalikoimasta välttämättä löydykään suolatonta voita. Onneksi sentään löytyy jaffaa ja kismetpatukoita, että saan muistella lapsuuttani. Mitä pitempi aika siitä on kulunut, sitä onnellisemmalta se alkaa tuntua.

foto_RU_2018


Mitä kotimaa sitten merkitsee ihmiselle? Kyllästyin nopeasti lukemaan kommentteja lehtien nettisivuilta, miettivät, oliko Suomi itsenäisempi ennen EU:hun liittymistä vai sen jälkeen. Minulle EU merkitsee sitä, ettei tarvitse jatkuvasti rampata ulkomaalaisvirastossa anomassa oleskelulupaa. Saan olla. Sitähän kotimaa juuri merkitsee, että saa luvan perästä olla siellä missä on. Minun kotimaassani kuuluu olla myös rauha, sananvapaus ja uskonnonvapaus. Nämä määritteet pätevät sekä Suomeen että Saksaan. Maa on (minulle) kotimaa vasta sitten, kun pystyn hoitamaan asioitani sellaisella kielellä jota osaan hyvin, oli se sitten äidinkieleni tai oppimani vieras kieli. En pidä muuttamisesta enkä muistakaan suurista muutoksista elämässä. Perinteillä on tärkeä merkitys siinä, että olo tuntuu turvalliselta. Jouluvalot ovat minulle tärkeä asia, mutta niiden ripustaminen käy vasta marraskuun lopussa, kun kuolleiden muistopäivä Totensonntag on saatu vietettyä. Olohuoneen koristelussa päädyimme kompromissiin: katossa roikkuu keskivuoristosta kotoisin oleva, käsintehty joululamppu (joka on minusta kovin kulmikas) ja ikkunassa hiipii tonttujoukko silloin varpaisillaan (mieheni mielestä paperitontut ovat kovin höpsöjä).


Saksalaissuomalaisessa perheessä perinteet menevät väkisinkin sekaisin, kun kuudes joulukuuta on sekä Suomen itsenäisyyspäivä että Pyhän Nikolauksen päivä. Meidän perheessä Nikolausta juhlitaan aamulla ja itsenäisyyttä illalla. Eilisiltana puhdistimme poikani kanssa kenkiä, jotka sitten asetimme rappukäytävään toivoen, etteivät uudet naapurit varasta niitä, vaan Nikolaus käy tuomassa niihin suklaata, pähkinöitä ja hedelmiä. Kävihän se Nikolaus, ja naapuritkin lähtivät töihin omissa kengissään. Illaksi aion hankkia jotakin herkullista. Päätin, etten tällä kertaa kokkaa mitään suomalaista, sillä en ihan hirveästi tykkää perinteisistä suomalaisista ruoista. Ajattelin jotakin tapastyyppistä kylmää tarjoilua, josta jokainen perheenjäsen voi sitten poimia omat herkkunsa. Saattaa olla, että yksi jos toinen nikolausherkkukin tulee syötyä.

blog_runometsa


Lunta minä kyllä kaipaan. Sitä tuoksua juuri hetkeä ennen kuin lumi alkaa sataa. Ei niinkään hötynen pakkaslumi, vaan sellainen, kun lämpötila on miinus yksi tai kaksi astetta, kun taivas alkaa roikkua, ja tietää, että kohta se tulee. Kun jo valmiksi pilkistää kielen ulos suusta, odottaen, että siihen aivan pian laskeutuu pikkuinen lumihiutale. Sääennusteiden mukaan talvesta on tulossa tavallista leudompi, sekä täällä että Suomessa, joten voi olla, että lumen tuoksu jää haaveeksi. Mutta jos yksikin hiutale vilahtaa ikkunan takana, menen kyllä heti ulos. Oli maa mikä tahansa, lumen rakkautta ei kukaan voi ottaa minulta pois.

Terveisin Berliinistä
Riikka aka Joan Owl




maanantai 3. joulukuuta 2018

Soittolista jouluun ja talveen

Hei ihanat lukijat, ja myös vähemmän ihanat, eli kaikki! Kokosin teille adventin mittaisen soittolistan joululauluja ja muuta talven hämäriin hetkiin ja mietiskelyyn sopivaa musiikkia. Runometsän joululistan löydät youtubesta. Osassa videoita on myös linkkivinkkejä, mistä voit ladata ihanat kappaleet itsellesi! Kaksi viimeistä on tarkoitettu tanssittavaksi.

24 parasta joululaulua
  • Ari Koivunen: Sylvian joululaulu
  • Pentatonix: Hallelujah
  • The Piano Guys: O come, o come, Emmanuel
  • The Piano Guys: Carol of the Bells
  • Carola: Himlen i min famn
  • Lisa Nilsson & Michale Carøe: Jingle Bells 
  • Pentatonix: Little Drummer Boy
  • Jose Feliciano feat. FaWiJo: Feliz Navidad
  • Rasmus Seebach: Lille store verden
  • Indre Anankaite & Quorum: You Raise Me Up 
  • Helene Fischer: Stille Nacht
  • Michael Bublé: The Christmas Song
  • Rajaton: Tonttu
  • Club For Five: Sydämeeni joulun teen
  • Club For Five: En etsi valtaa loistoa
  • Saara Aalto feat. Linda Lampenius: Walking in the Air
  • Saara Aalto feat. Teemu Roivainen: The Prayer
  • Kelly Clarkson: I'll Be Home for Christmas
  • Friar Alessandro: Adeste Fideles
  • Teemu Roivainen: Kun joulu on (Kun maass' on hanki)
  • Maksetut viulut: Arkihuolesi kaikki heitä 
  • Jarkko Ahola: Adagio (Tomaso Albinoni)
  • Rajaton: Tosi lapsellinen joulusikermä 
  • Trio Saletti: Saapastanssi (tv-sarjasta The Joulukalenteri)

pixabay

Uusi vuosi, uudet kuteet

Ei, otsikossa ei ole virhettä. Meinasin nimittäin ruveta ompelemaan hametta. Maalauskurssilla ei oikein sujunut, joten päätin harhauttaa aja...