Tekstit

Pullopostia

Kuva
Susikadulla on oranssi postilaatikko
ja kolme lasinkeräyspönttöä:
valkoinen, vihreä ja ruskea lasi.

Minä lähetän pullopostia.
Sinulle ja teille, kaikkien merien taakse.
Kirjoitan lappusen siniseen pulloon:

tämä yksinäisyys tuoksuu maatuville lehdille,
pian siinä alkaa kasvaa suppilovahveroita.
Lähtisitkö kanssani metsäretkelle?

Pullon sileä, viileä pinta kämmenissäni.
Siniselle postille ei löydy luukkua.


(C) Riikka Johanna Uhlig 2019



PS.
Käykääpäs tutustumassa Runoneva-sivustoon, joka on Runotorstain seuraaja. Siellä näitä kirjoitusideoita eli haasteita tarjoillaan, olen ruvennut Hilbertin avuksi moderoimaan sivustoa. Kaikentasoiset kirjoittajat ovat tervetulleita mukaan. Runo kirjoitetaan omaan blogiin, jonka linkki liitetään Runonevan kommenttikenttään. Moderaattorit ohjaavat sen sieltä sitten näkyvämmälle paikalle.

Kirjoittajan virtuaaliset kisällinvuodet Osa 1

Kuva
Julistan sen alkaneeksi: Wanderschaftin. Jos ensimmäinen runokokoelmani Rakkauden satunnaisotanta oli jonkinlainen oppipojan työnäyte, koen nyt olevani kirjoittajamatkani kisällivaiheessa. Suoritan sitä virtuaalisesti. Tämä matkan vaihe näyttää olevan täynnä kiviä ja puiden juuria, joihin kompastua. Mutta jossain horisontissa siintää valo: voisiko minusta tulla isona runoilija?

Voiko kirjoittamista opettaa? Kun aloittelin luovan kirjoittamisen opiskeluani Jyväskylän avoimessa yliopistossa noin 20 vuotta sitten, julkisuudessa vielä keskusteltiin, voiko kirjoittamista ylipäätään opettaa. Tiukassa tuntui olevan uskomus, että kirjoittajaksi - varsinkin runoilijaksi - synnytään eikä opiskella. Tähän voin tuhahtaa vain, että jotkut harvat ehkä syntyvät, mutta useimmat opiskelevat. Niin kuin olen kuullut tai lukenut pianistien sanovan, taituruus on kymmenen prosenttia lahjakkuutta ja yhdeksänkymmentä prosenttia sitkeää harjoittelua. Niin kuin missä tahansa käytännön taidoissa. Jos kirjoittam…

Runo kirjahyllystä

Kuva
Spontaani runo vastauksena Runonevan haasteeseen 4, kirjahylly.

Kirjahylly
Kirjahyllyni, tuo
vaillinaisten hahmojen kerrostalo
Itä-Berliinin taivaan alla:

katolla lentävä hevonen 
harjoittaa nuorallatanssia,
vintillä meditoi Siddharta;

yläkerran kamarissa Jane Eyre
näkee levottomia unia;

vanhassa salongissa
Demian ja Tohtori Zivago
katsovat kortilla kuninkaan paikkaa;

alakerrassa Emma potee
sadan vuoden yksinäisyyttä -
kynttilät palavat
loppuun saakka;

clubilla Narkissos ja Kultasuu
ovat ryhtyneet sokkopeliin;

Fedja-setä, kissa ja koira
lakaisevat pihaa, odottelevat
postiljooni Petshkiniä
joka heti, melkein heti
tuo viestin mereltä:
"Ressu eduskuntaan!";

puutarhassa Hannibal
kastelee pahan kukkia,
kaniininmetsästäjät
jahtaavat kiroilevaa siiliä;

kellarissa lojuu, koskematta,
Simeon Leen testamentti:
merilasia ja Virginian vaatteet.


(C) Riikka Johanna Uhlig 2019



violetinpunaisia hiuksia - runo marraskuulle

Kuva

Mustetta mielessä

Kuva
Päätin kirjoittaa tällä viikolla jotakin muuta kuin runon. Juuri nyt se vain tuntuu kovin suurelta haasteelta: aloittamani etäopinnot ovat saaneet päässäni liikkeelle mahdollisten runokuvien mylläkän. Kerron kuitenkin hiukan, kuinka päiväni tässä sujuvat.

Ensinnäkin minulla on jonkinasteinen masennuskausi. Puretaan nyt sitäkin tabua vähän matkaa. Kaikilla lievä masennus ei mene ohi matkustamalla etelään, ottamalla lopputilin tai ajelemalla pyörällä pitkin Tamperetta neljä kuukautta. Joillakin lievä masennus on bipolaarisen häiriön oirejakso, joka saattaa tulla lääkityksestä huolimatta. Häiriö ei parane terveillä elämäntavoilla, ei voilla eikä oliiviöljyllä - vaikkei niistä haittaakaan ole. Toimivien lääkkeiden ansiosta oireet ovat lieviä, mitä nyt nukun 14 tunnin unia enkä meinaa jaksaa laittaa ruokaa saati ripustaa pyykkiä.

Koska pystyn hereillä ollessani kirjoittamaan, totesin, että voin siirtää psykiatrilla käyntiä myöhemmäksi. Henkilääkärini tuskin lisäisi lääkitystäni, koska se v…

Koska se vielä on

Kuva
Syksy on vielä, ja mitä pitemmälle ilmastonmuutos etenee, sitä pitemmälle etenee syksykin. Miltei paleltuneet pikkutomaatit aloittavat kypsymisprosessin uudelleen, kukkalaatikossa metsämansikka tekee uutta marjaa. Kurjet muuttavat, mutteivät välttämättä yhtä kauas kuin ennen.

Luetaan nyt joka tapauksessa Kaarlo Sarkian syksyistä runoa. Ainakin minä luen. Sillä toistaiseksi ne vielä muuttavat, nämä muuttolinnut.

KURJET MUUTTAVAT

Käyn polkua korven,
        kun päältä pääni
syyskuullosta sinen
        soi kantava ääni
niin ihmeellinen
        kuin torahdus torven -

ja kiireelle mäen,
        mist' aavalle näen,
pian jalkani entää
        ja silmin haen:
yli taivaanlaen
        jono kurkien lentää.

Näen yhdeksän purren
        yli soutavan harmaan,
ja raikuvat torvet
         kuin riemuiten, surren
- jäähyväistä varmaan -
        ja kaikuvat korvet.

Ja pohjoinen puhuu,
        sävel soi kuin urkuin,
salo huokaa ja huhuu.
        Käy tie ojokaulain
etelään, helokurkuin
        menojoi…